Miten päädyin valaaksi ja palauduin delfiiniksi

Seuraa elävässä elämässä todistettua faktaa: Jos istuu vuoden aamusta iltaan, perse leviää. Housut ratkeavat haaroista yökerhossa, kesken pedikyrin ja istahtaessasi taksiin. Vaaka näyttää liian monta kiloa enemmän kuin kotimaasta lähtiessä etkä (halua) tunnista(a) itseäsi valokuvista.

Seuraa elävässä elämässä kehitetty ratkaisu: Ota "opintovapaata" hyvinpalkatusta toimistotyöstäsi, lähde kurssille mielellään maailman ääriin, elä yksi vuodenaika pihvillä ja punaviinillä, palaa nöyränä, rahallisesti köyhempänä (mutta ikimuistoisia kokemuksia rikkaampana) takaisin kinuamaan työtäsi takaisin ja huomaa, että firma vaihtoi poissaollessasi toimitusjohtajaa ja rekrytointipolitiikkaa. Totea olevasi työtön, edelleen maailman äärissä (vaihda toki sitä äärtä), ja omistavasi enemmän aikaa itsellesi kuin koskaan ja bonuksena ne vääriin kohtiin sijoittuneet kilot. Liity jäseneksi kuntokeskukseen ja välttääksesi työnhaun tuomaa turhautumisen tuskaa, pakene kaikille niille ryhmäliikuntatunneille, joille et koskaan uskonut osallistuvasi. Kyllä perse pienenee.

En ole koskaan käynyt tai edes halunnut käydä tanssitunneilla. Ed. esiteltyä strategiaa soveltaessani, päädyin myös sellaiselle. Entinen poikaystäväni, kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä vaikka nimellä Banderas, rakasti Souzan sanomaa "Dance as though no one is watching you, love as though you have never been hurt before, sing as though no one can hear you, live as though heaven is on earth". Ensimmäiset Bodyjam - ja Zumba-tunnit autotsemppasin itseäni kuiskimalla mantraa "tanssi kuin kukaan ei katselisi sinua, tanssi kuin kukaan ei katselisi sinua, tanssi kuin kukaan ei katselisi sinua...", kun pohjoismaalaisen notkea kroppani ei lattarivuosista huolimatta taipunut sensuelliin pyllyn pyöritykseen tai seksikkääseen rintojen heilutteluun. Erityisen vaikeaa se kuulkaa on, ellei uskalla heittäytyä täysin rinnoin (kirjaimellisesti, hah!) musiikin vietäväksi. -Paha rasti kontrollifriikille.

Ensimmäisten tuntien pullukasta, kömpelöstä, haparoivasta, rautakangen sulavasta takarivin blondista on kuitenkin viikkojen kuluessa muodostunut sutjakka eturivin dance-groove-hiphop-reggaeton-merenque-salsa-samba-tyttö (yeah, right...), enkä tunnin loputtua malttaisi odottaa seuraavaa dance-sessiota. Todellisuudessa näytän varmasti edelleen vähintäänkin säälittävälle hytkyessäni intohimolla Daddy Yankeen räpätyksessä mutta väitän olevani ainakin rennompi ja nopeampi liikkeissäni kuin ennen. Ja mikä tärkeintä, nautin tanssimisesta. Tunnustan tanssivani jopa kotona. Harjoittelen sarjoja iltapimeällä peilinä toimivan keittiön ikkunan edessä. Esitän vilpittömän anteeksipyyntöni niille ikkunani alle liikennevaloihin pysähtyneille autoilijoille, jotka pakosta ovat joutuneet seuraamaan vatkaamistani ja hytkymistäni. Älkää pelästykö, en saa sähköiskua, treenailen tässä vaan koreografioitani.

Iztaccihuatl

Blogin luomisesta hurmioituneena selailin valokuva-arkistojani. Ohessa muutama Juhannuspäivän "retkeltä". Puolimaraton tai triatlon ei ole sitten mitään verrattuna vuorikiipeilyyn 4800 metriä meren pinnan yläpuolella. Matkaan lähti n. 16 reippailijaa mutta vain 6 pääsi määränpäähämme, including myself (yes!). Kaikki löysivät polkunsa myös takaisin vaikka eksyimme kolme kertaa sumun yllättäessä kokeneet oppaamme.

Yläkuvassa oikealla tupruttelee aktiivinen Popocatepetl. Vasemman puolisessa hymyilee elämänsä ensimmäisen vuorikiipeilyetapin huipulle päässyt valloittajatar ja alimman kuvan pienet mustat pisteen ovat kivilohkareiden välissä taiteilevia kiipeilyryhmäläisiä.

Suloinen sunnuntai

Elämäni ensimmäinen blogi alkaa tästä. Jälkiviisaana toivon, että olisin tajunnut tämän jo puolitoista vuotta sitten kun muutin Meksikoon tai helmikuussa kun muutin Argentiinaan tai edes toukokuussa kun muutin takaisin Meksikoon mutta täällä sitä nyt sitten vihdoinkin ollaan. Virtuaalimaailmassa raportoimassa elämäni tärkeitä tapahtumia, kuvailemassa vaihtelevia tunnelmia ja paljastamassa tyhjänpäiväisiä ja joskus vahingossa älykkäitä, ajatuksiani. Tämä blogi toimikoon foorumina kuulumisten välittämisessä kaikille niistä kiinnostuneille. Saattaa olla, että Meksikon komennukseni loppuu jo muutaman viikon kuluttua ja palaan takaisin "kotiin" mutta ainakin sillä välin kuluttanen aikaani bloggailemalla.

Sunnuntai on ehdottomasti viikon suloisin päivä ja tänäänkin olen ollut super reipas. Aamulla klo 9 bodycombat, pumppi päälle ja lopuksi kulman takana olevaan hierontapöytähoitolaan. Kuumat kivet nousevat selkärankaa ylösalas, parantaa kuulemma ryhtiä ja rentouttaa. Sain vinkin Ruotsin kokkareilla argentiinlaiselta mallitytöltä. Paikan omistajapappa antoi mulle taas 35 minuuttia 20 minuutin sijaan ja lysti maksoi 1,3 euroa. Halvempaa kuin saippua. 5 kerran jälkeen pitäisi tulla tuloksia, edelleen kuitenkin sattuu pirusti kun kivet menevät takapuolen yli. Ehkä se on se selluliitti...

Iltapäivän vietin La Lagunillan antiikkimarkkinoilta. Markkinoiden pääartikkeli on antiikki, vinyylilevylöytöjä, leffa-postereita, messinkiä, taidetta yms. mutta myynnissä on myös kaikkea muuta tarpeellista ja tarpeetonta; aitoja (varastettuja?) merkkivaatteita (Abercombie Fitch & Aeropostal näyttivät olevan suosituimmat), puhdasta piraattimusiikia, tacoja, krääsää, papukaijoja (!), yhden telttakuomun alla väkerrettiin jopa tekokynsiä...Mua oli peloteltu pahoinpitelyillä, vähintään ryöstetyksi tulemisella mutta tunnelma oli leppoisa ja familiar. Viidellä eurolla ruosteinen punaisen ristin lääkekaappi vaihtoi omistajaa, kaapissa on sisällä jopa lääkkeitä vuodelta papu! Nyt se odottaa keittiöni lattialla ehostusta. Mitä enemmän sitä ihailen, sitä hienommaksi se muuttuu. Löysin myös 3 iki-ihanaa vintage-laukkua, kultaisen ja vihreähileisen bileily-laukun ja yhden intiaanikankaisen jossa on mageat puusangat. Cooleja kaikki. Olin markkinoilla meksikolaisen Joshuan ja amerikkalaisen Christianin kanssa ja lounaaksi syötiin katukeittiöstä cochinita, revitty possunliha ja paistettu siannahka-tacoja ja juomaksi litran (!) mukit olutta sitruunamehulla ja suolareunuksella. Nähtäväksi jää kuinka monta päivää tiputuksessa voitin tällä kertaa...

Illalla kävin T:n kanssa puolikkaassa leffassa. Saatan olla taidetta ymmärtämätön moukka mutta mielestäni David Lynchin uusin oli niin ahdistava ja outo, että oli pakko äänestää jaloilla. Lähdimme kesken pois ja päädyimme Ochoon syömään kanakeittoa (T söi ravintolan parhaan, kanapitan cuacamolella, kaikki Meksikossa käyneet ystävät muistanevat annoksen). Huomenna on maanantai ja odotan toivottavasti tulevan työnantajani vahvistusta tapaamisesta Suomessa. Pidättehän peukkuja, haluan sen paikan. City painuu pehkuihin, hyvää huomenta Suomeen.