Kiskot tuo, kiskot vie.

Olen viime aikoina joutunut vääriin suuntiin. Viime viikolla olin matkalla Tampereelta Hyvinkäälle ja junan vaihto oli Riihimäellä. Ensimmäinen juna oli myöhässä mutta konnari kuulutti jatkojunien odottavan meitä jatkomatkalaisia. Saavuttuani Riihimäelle, kiirehdin kolmen ison kassin kanssa laiturille, josta Hyvinkään juna oli lähdössä. Koska osaan sijoittaa Suomen kartalle Turun, Helsingin, Tampereen, Jyväskylän, Oulun, Vaasan ja Rovaniemen sekä ehkä Raision ja Espoon, jouduin hetkellisen hämmennyksen valtaan kun vierekkäisiltä laitureilta olikin lähdössä kaksi junaa. Toinen Helsinkiin ja toinen Lahteen. Aiemmin mainittu fakta huomioon ottaen, minulla ei ollut aavistustakaan kumman raiteen varrelta Hyvinkää löytyy. Hädissäni hyppäsin junaan, jonka lähtöaika taulu vastasi omaani. Junassa konduktööri pyysi lippuani, tarkasti sen, leimasi ja toivotti hyvää matkaa. Matka Riihimäeltä Hyvinkäälle kestää n. 10 minuuttia. Kun aikaa oli kulunut 20 minuuttia eikä Hyvinkäästä kuulunut hootakaan, huolestuin. Henkilökunnan loistaessa poissaolollaan, kysyin kanssa matkustajaltani varovasti jokos kohta oltaisiin Hyvinkäällä. Rouva katsoi minua ensin epäuskoisesti ja huomatessaan minun olevan tosissani, hän huudahti minun olevan täysin väärässä junassa. Sain neuvoksi jäädä seuraavalla asemalla pois ja odotella takaisin päin tulevaa junaa. Tein työtä käskettyä ja aseman kyltti informoi minun olevan Järvelässä. Where the hell is Järvelä?!! Miten täältä pääsee Hyvinkäälle?

Kuten nyt tiedän, Järvelän asema on ns. kylmä asema; ei ole lipun myyntipistettä, infotaulua, ravintolaa, lehtikioskia mainitsemattakaan. –eikä kukaan vastaa puhelimeen. Lopulta sain isäni kiinni, joka katsoi netistä seuraavan junan pyyhältävän Järvelästä 50 minuutin päästä. Ei auttanut muu kuin istua alas ja odottaa. Onneksi ei ollut pakkasta, satanut enkä ollut matkalla Itsenäisyyspäivän vastaanotolle, synnytykseen tai Karibian lennolle. Suomalaisella tarkkuudella juna tuli luvatun mukaisesti ja konduktööri hymyili vinosti, kun selitin tarinani miksi olin taas väärässä junassa vääränlaisella lipulla. 10 minuutin matkaan tuhlaantui melkein kaksi tuntia. Jos konduktööreillä on kaksi tehtävää: tarkastaa lippu ja leimata se, miksei ensimmäisen junan konduktööri ilmoittanut minun olevan väärässä junassa ja lipunkin näin ollen olevan väärä??? Valtion rautatiet, kysyn vaan?

Viikonloppuna olin ystäväni Neiti A:n luona pääkaupunkiseudulla. Kävimme Ikeassa josta helmoihin tarttui kaksi sinistä kassillista kynttilöitä, lakanoita, servettejä, tyynyjä ja metrin halkaisijaltaan kattolamppu. Olkapäät särkien kansimme kasseja ja Neiti A sylissään kattolamppua ja hyppäsimme bussiin jonka luulimme viedän meidät kotiin. Blondimpi meistä keksi hetken kuluttua small talkina esittää kuskille kysymyksen bussin määränpäästä ja saimme kuulla olevamme menossa väärään suuntaan. Ei auttanut muuta kuin poistua, ylittää tie ja jäädä odottamaan seuraavaa bussia vastakkaiseen suuntaan. Seisoimme. Odotimme. Luimme aikataulua. Seisoimme. Odotimme. Luimme aikataulua uudelleen. Seisoimme. Odotimme. Ei tullut bussia. Ei ensimmäistäkään. Kello lähenteli viittä ja matkaa kotiin oli yli 45 minuuttia. Kaupan aukioloaika läheni loppuaan ja taco-illallisellemme oli varattu vasta tequila ja nachot. Olisimme voineet soittaa taksin mutta emme tienneet missä olimme.”Hei, haluaisimme taksin bussipysäkille keskelle metsää, kiitos”. Olimme jo luopumassa toivosta kun näimme vapaan taksin lähestyvän ja huidoimme sen pysähtymään. Huojentuneina nousimme kyytiin. Ikean edullisille ostoksille rapsahti 20 euroa lisähintaa.

Tätä kirjoittaessa kiskot vievät minua taas Keski-Suomeen. Tarkastin junan määränpään, oman vaununi ja paikkani numeron kolmasti. Siitä huolimatta minua huolestuttaa enkä uskalla oikein nukahtaa. Mitä jos herään Venäjän rajalla eikä minulla ole edes passia mukana?

Working girl.

Aloitin tänään elämäni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassa. On titteli, käyntikortteja ja uutta elektroniikkaa. Jos olen ymmärtänyt tämän asian oikein, voisin nyt sitten jopa tulla raskaaksi. Vapaaehtoisia? Anyone?

Enneuni?

Menen tänään plastiikkakirurgille. Napsaistaan pois muutama luomi ja fiksataan pari rumaa arpea. Rutiinitoimenpide. Näin kuitenkin koko yön painajaista, jossa kirurgin kädet tärisivät ja toimenpide suoritettiin keikkuvassa puutarhatuolissa, joka kippasi minut vähän väliä leikkaussalin lattialle. Apua!!

Fashion. Helsinki-Vantaa.

Kävin treffeillä Bostonissa. Odotan jatkolentoa Helsinki-Vantaan lentokentällä ja olen asettautunut strategisesti turvatarkastuspisteen eteen, aitiopaikalle for peoplewatching. Kahden tunnin saldona totean seuraavaa: Crocsit ovat lyöneet itsensä läpi jopa lentokenkinä. En tiedä mitä asiasta ajattelisin. Suomalaiset liikemiehet matkustavat 3-8 yksilön lösseissä. Suomalaiset naiset pitävät mustasta. Mielellään yhdistettynä mustaan. Suomeen on 4 päivän poissaoloni aikana tullut syksy. Kaulaliinat on kaivettu kaapeista. Aasialaisten turistien määrä on hämmentävä. Suomalaiset lentoemännät ovat amerikkalaisia kanssasisariaan huolitellumpia.

Päivän voittaja on n. 9-vuotias japanilaistyttö: lyhyt siilitukka, vihreä printti t-paita, luonnonvalkoinen löysä neuletakki, farkkuvekkiminari, jalassa kultaiset ballerinat ja kaulassa kuminauhakiinnityksellä mustapilkullinen valkoinen kravatti. Reipas ryhti, määrätietoinen askel, pinkki perässävedettävä. Tulevaisuuden trendsetteri. Mistä niitä pilkullisia solmioita saa?

Oma koti kullan kallis?

Pikayhteenveto viime kuukauden tapahtumista. Meksiko: kävin Taxcossa ja ostin hopeahelistimen, paahdin itseäni Ixtapa-Zihuatanejossa, kävin lenkillä paikassa jossa asui vapaita krokotiilejä, hyvästelin ystäviä ja pakkasin tavaroitani sydän kippurassa. Suomi: Lensin kotimaahan ja kävin työhaastatteluissa. Valvoin valoisina öinä. Juhlin isän 60-v synttäreitä, liikutuin kummityttöni ristiäisissä, petyin kuullessani elämäni rakkauden menevän naimisiin. Otin työtarjouksen vastaan. Jään siis Suomeen. Ainakin hetkeksi. Ikävä Meksikoa. Ikävä meksikolaisia. Ikävä Meksikolaista elämää. Olenko tehnyt oikean päätöksen?

Miten päädyin valaaksi ja palauduin delfiiniksi

Seuraa elävässä elämässä todistettua faktaa: Jos istuu vuoden aamusta iltaan, perse leviää. Housut ratkeavat haaroista yökerhossa, kesken pedikyrin ja istahtaessasi taksiin. Vaaka näyttää liian monta kiloa enemmän kuin kotimaasta lähtiessä etkä (halua) tunnista(a) itseäsi valokuvista.

Seuraa elävässä elämässä kehitetty ratkaisu: Ota "opintovapaata" hyvinpalkatusta toimistotyöstäsi, lähde kurssille mielellään maailman ääriin, elä yksi vuodenaika pihvillä ja punaviinillä, palaa nöyränä, rahallisesti köyhempänä (mutta ikimuistoisia kokemuksia rikkaampana) takaisin kinuamaan työtäsi takaisin ja huomaa, että firma vaihtoi poissaollessasi toimitusjohtajaa ja rekrytointipolitiikkaa. Totea olevasi työtön, edelleen maailman äärissä (vaihda toki sitä äärtä), ja omistavasi enemmän aikaa itsellesi kuin koskaan ja bonuksena ne vääriin kohtiin sijoittuneet kilot. Liity jäseneksi kuntokeskukseen ja välttääksesi työnhaun tuomaa turhautumisen tuskaa, pakene kaikille niille ryhmäliikuntatunneille, joille et koskaan uskonut osallistuvasi. Kyllä perse pienenee.

En ole koskaan käynyt tai edes halunnut käydä tanssitunneilla. Ed. esiteltyä strategiaa soveltaessani, päädyin myös sellaiselle. Entinen poikaystäväni, kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä vaikka nimellä Banderas, rakasti Souzan sanomaa "Dance as though no one is watching you, love as though you have never been hurt before, sing as though no one can hear you, live as though heaven is on earth". Ensimmäiset Bodyjam - ja Zumba-tunnit autotsemppasin itseäni kuiskimalla mantraa "tanssi kuin kukaan ei katselisi sinua, tanssi kuin kukaan ei katselisi sinua, tanssi kuin kukaan ei katselisi sinua...", kun pohjoismaalaisen notkea kroppani ei lattarivuosista huolimatta taipunut sensuelliin pyllyn pyöritykseen tai seksikkääseen rintojen heilutteluun. Erityisen vaikeaa se kuulkaa on, ellei uskalla heittäytyä täysin rinnoin (kirjaimellisesti, hah!) musiikin vietäväksi. -Paha rasti kontrollifriikille.

Ensimmäisten tuntien pullukasta, kömpelöstä, haparoivasta, rautakangen sulavasta takarivin blondista on kuitenkin viikkojen kuluessa muodostunut sutjakka eturivin dance-groove-hiphop-reggaeton-merenque-salsa-samba-tyttö (yeah, right...), enkä tunnin loputtua malttaisi odottaa seuraavaa dance-sessiota. Todellisuudessa näytän varmasti edelleen vähintäänkin säälittävälle hytkyessäni intohimolla Daddy Yankeen räpätyksessä mutta väitän olevani ainakin rennompi ja nopeampi liikkeissäni kuin ennen. Ja mikä tärkeintä, nautin tanssimisesta. Tunnustan tanssivani jopa kotona. Harjoittelen sarjoja iltapimeällä peilinä toimivan keittiön ikkunan edessä. Esitän vilpittömän anteeksipyyntöni niille ikkunani alle liikennevaloihin pysähtyneille autoilijoille, jotka pakosta ovat joutuneet seuraamaan vatkaamistani ja hytkymistäni. Älkää pelästykö, en saa sähköiskua, treenailen tässä vaan koreografioitani.

Iztaccihuatl

Blogin luomisesta hurmioituneena selailin valokuva-arkistojani. Ohessa muutama Juhannuspäivän "retkeltä". Puolimaraton tai triatlon ei ole sitten mitään verrattuna vuorikiipeilyyn 4800 metriä meren pinnan yläpuolella. Matkaan lähti n. 16 reippailijaa mutta vain 6 pääsi määränpäähämme, including myself (yes!). Kaikki löysivät polkunsa myös takaisin vaikka eksyimme kolme kertaa sumun yllättäessä kokeneet oppaamme.

Yläkuvassa oikealla tupruttelee aktiivinen Popocatepetl. Vasemman puolisessa hymyilee elämänsä ensimmäisen vuorikiipeilyetapin huipulle päässyt valloittajatar ja alimman kuvan pienet mustat pisteen ovat kivilohkareiden välissä taiteilevia kiipeilyryhmäläisiä.

Suloinen sunnuntai

Elämäni ensimmäinen blogi alkaa tästä. Jälkiviisaana toivon, että olisin tajunnut tämän jo puolitoista vuotta sitten kun muutin Meksikoon tai helmikuussa kun muutin Argentiinaan tai edes toukokuussa kun muutin takaisin Meksikoon mutta täällä sitä nyt sitten vihdoinkin ollaan. Virtuaalimaailmassa raportoimassa elämäni tärkeitä tapahtumia, kuvailemassa vaihtelevia tunnelmia ja paljastamassa tyhjänpäiväisiä ja joskus vahingossa älykkäitä, ajatuksiani. Tämä blogi toimikoon foorumina kuulumisten välittämisessä kaikille niistä kiinnostuneille. Saattaa olla, että Meksikon komennukseni loppuu jo muutaman viikon kuluttua ja palaan takaisin "kotiin" mutta ainakin sillä välin kuluttanen aikaani bloggailemalla.

Sunnuntai on ehdottomasti viikon suloisin päivä ja tänäänkin olen ollut super reipas. Aamulla klo 9 bodycombat, pumppi päälle ja lopuksi kulman takana olevaan hierontapöytähoitolaan. Kuumat kivet nousevat selkärankaa ylösalas, parantaa kuulemma ryhtiä ja rentouttaa. Sain vinkin Ruotsin kokkareilla argentiinlaiselta mallitytöltä. Paikan omistajapappa antoi mulle taas 35 minuuttia 20 minuutin sijaan ja lysti maksoi 1,3 euroa. Halvempaa kuin saippua. 5 kerran jälkeen pitäisi tulla tuloksia, edelleen kuitenkin sattuu pirusti kun kivet menevät takapuolen yli. Ehkä se on se selluliitti...

Iltapäivän vietin La Lagunillan antiikkimarkkinoilta. Markkinoiden pääartikkeli on antiikki, vinyylilevylöytöjä, leffa-postereita, messinkiä, taidetta yms. mutta myynnissä on myös kaikkea muuta tarpeellista ja tarpeetonta; aitoja (varastettuja?) merkkivaatteita (Abercombie Fitch & Aeropostal näyttivät olevan suosituimmat), puhdasta piraattimusiikia, tacoja, krääsää, papukaijoja (!), yhden telttakuomun alla väkerrettiin jopa tekokynsiä...Mua oli peloteltu pahoinpitelyillä, vähintään ryöstetyksi tulemisella mutta tunnelma oli leppoisa ja familiar. Viidellä eurolla ruosteinen punaisen ristin lääkekaappi vaihtoi omistajaa, kaapissa on sisällä jopa lääkkeitä vuodelta papu! Nyt se odottaa keittiöni lattialla ehostusta. Mitä enemmän sitä ihailen, sitä hienommaksi se muuttuu. Löysin myös 3 iki-ihanaa vintage-laukkua, kultaisen ja vihreähileisen bileily-laukun ja yhden intiaanikankaisen jossa on mageat puusangat. Cooleja kaikki. Olin markkinoilla meksikolaisen Joshuan ja amerikkalaisen Christianin kanssa ja lounaaksi syötiin katukeittiöstä cochinita, revitty possunliha ja paistettu siannahka-tacoja ja juomaksi litran (!) mukit olutta sitruunamehulla ja suolareunuksella. Nähtäväksi jää kuinka monta päivää tiputuksessa voitin tällä kertaa...

Illalla kävin T:n kanssa puolikkaassa leffassa. Saatan olla taidetta ymmärtämätön moukka mutta mielestäni David Lynchin uusin oli niin ahdistava ja outo, että oli pakko äänestää jaloilla. Lähdimme kesken pois ja päädyimme Ochoon syömään kanakeittoa (T söi ravintolan parhaan, kanapitan cuacamolella, kaikki Meksikossa käyneet ystävät muistanevat annoksen). Huomenna on maanantai ja odotan toivottavasti tulevan työnantajani vahvistusta tapaamisesta Suomessa. Pidättehän peukkuja, haluan sen paikan. City painuu pehkuihin, hyvää huomenta Suomeen.